Suomalaiset joululaulut ovat väkevää tarinankerrontaa. Niissä pauhaa kokonainen ihmiselämä: tähden säihkeessä syntyvä lapsi saa rinnalleen elämän poisottamattoman kiertokulun, vanhan kuolemisen.

Uusi joulu, uusi vuosi. Vanha murtuu, uusi nousee.

Juhlasali oli koristeltu kuusenoksilla.

Ikkunalaudoilla palavat kyntteliköt loivat rauhallisen tunnelman. Valot oli himmennetty, ja ylläni olevat pyhävaatteet muistuttivat siitä, että arki oli jäämässä taakse. Vilkaisin juhlayleisöön ja näin äitini siellä. Hän hymyili minulle. Sillä tavalla, millä vain äiti osasi hymyillä.

Joulujuhlan jälkeen istuin automme takapenkillä ja vaivuin miltei uneen. Tuulettimet puskivat sisälle lämmintä ilmaa. Ulkona vesisade oli muuttumassa lumeksi. Harmaa ja kurainen maa sai ylleen valkoisen peitteen. Isä hyräili hiljaa. Enkeli taivaan lausui näin.

Suomalaiset joululaulut ovat ympäröineet minua koko elämäni ajan. Niitä laulettiin peruskoulun joulujuhlissa, perheemme yhteisissä joulunvietoissa ja seurakuntamme tilaisuuksissa. Lähtemättömästi on jäänyt mieleen myös reserviupseerikoulussa järjestetty tilaisuus, jonka jälkeen lähdimme joululomalle. Talvinen aurinko paistoi tykistökasarmin kentälle ja lomabussit ottivat kyytiin väsyneitä oppilaita. Taistelut oli hetkeksi taisteltu, ja mielessä soi äsken laulettu joululaulu. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.

Suomalainen joululauluperinne on väkevää tarinankerrontaa. Vuosi toisensa jälkeen ne hiljentävät meidät arkisen aherruksen keskeltä rauhoittumaan joulun viettoon. Useat joululaulut ovat meille jo niin tuttuja, että niiden sanojen hahmottaminen käy vaikeaksi. Pieni pysähdys merkityksen äärelle avaa kuitenkin valtavia syvyyksiä. Paitsi että laulujen sanoma on jo itsessään sykähdyttävä, niiden taustoilta löytyy suuria tarinoita. Useat joululaulut ovat syntyneet keskellä ihmiselämän pauhua; toiveiden, unelmien ja menetysten ristipaineessa.

Ihmeellisellä tavalla rakastetut joululaulut kuljettavat laulajaa hetkeen, jossa mennyt ja tuleva lyövät kättä toisilleen. Tähden säihkeessä syntyvä poikalapsi saa rinnalleen elämän poisottamattoman kiertokulun: vanhan kuolemisen.

Kun vanha murtuu, voi uusi viimein nousta.

Topeliuksen Varpunen jouluaamuna

Mies pitää sylissään keuhkokuumeen uuvuttamaa lasta. Kaikki on täysin epäreilun tuntuista: vasta kaksi vuotta sitten alkanut elämä, jonka pitäisi tänään kukoistaa ja kantaa sisällään suurta ihmettä. Nyt sairaus, tuo kutsumaton vieras, on viemässä lasta mukanaan. Mies tuntee kyyneleet poskillaan, ja päättää kirjoittaa.

On jouluaamu. Pakkanen on jäädyttänyt järven pinnan ja lumi on peittänyt laakson kukkaset. Tyttö istuu pienen pirtin portailla ja syöttää nälkäistä varpusta.

Tekstistä tulee runo.

Varpunen lentää riemuiten tytön luokse ja tuntee kiitollisuutta. Tässä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, mies päättä. Viimeisessä säkeistössä hän yllättää tulevat lukijansa.

Varpunen onkin tytön kuollut pikkuveli, joka on tullut joulutervehdykselle taivaasta. Runoon piirtyy hämmästyttäviä sanoja: köyhyyttä, pienuutta, enkelten maa. Vertauskuva jostain suuremmasta.

Mies kirjoittaa runolle otsikon. Sparven om julmorgonen. Varpunen jouluaamuna. Kirjoittajaksi Sakari Topelius.

Raphaelin muistolle.

Vaikka Sakari Topeliuksen elämään kuului varakas koti, triviaalikoulu ja myöhemmin Helsingin sivistynyt kirjallisuuspiiri, hän joutui usein todistamaan elämän epäreiluutta. Sakari ja Emilie saivat kaksi poikaa, Mikaelin ja Raphaelin. Nämä arkkienkeleiden mukaan nimetyt pienokaiset poistuivat kuitenkin vanhempiensa keskuudesta jo varhain, toinen heistä vaipuen ikiuneen isänsä sylissä.

Näiden tapahtumien seurauksena Topeliukselta syntyi ainakin kaksi kirjallista tuotosta. Toinen on satu Om den sommar, som aldrig kom (Kesästä, joka ei koskaan tullut) ja toinen on yksi kaikkien aikojen suosituin suomalainen joululaulu Varpunen jouluaamuna. Paitsi että teksti on taitava runollisesti, sen neljäs säkeistö tarjoaa myös yhden kaikkein sykähdyttävimmistä kohtauksista kotimaisessa kirjallisuushistoriassa.

Topeliuksen joululaululla on paljon sanottavaa. Se tarjoaa samaistuksen kohteen lukuisille vanhemmille tänäkin jouluna. He sytyttävät taas kynttilän kummulle, jonka päällä olevat synnyin- ja kuolinvuosi ovat aivan liian lähellä toisiaan. Topelius tiesi, mitä se kynttilä merkitsee.

Juuri sen vuoksi varpunen tuli tytön luokse.

Juuri sen vuoksi se tapahtui jouluaamuna.

Ja juuri sen vuoksi me laulamme tätä joululaulua yhä, vaikka kaikesta on kulunut jo yli 160 vuotta.

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta.

Koposen Tuikkikaa, oi joulun tähtöset

Lohjalaisen koulun juhlasalista kantautuu lasten laulua.

Nuori opettaja Elsa Koponen seuraa, kuinka hänen oppilaansa harjoittelevat tulevaa kuusijuhlaa varten. Hän tuntee rinnassaan lämpimän tuulahduksen, vaikka monet murheet meinaavat ottaa yliotteen.

Työ tuberkuloosia sairastavien lasten kouluparantolassa on ollut ajoittain raskasta. Elämän arvaamattomuus on avautunut hänen eteensä jopa traagisella tavalla: myös hän on sairastunut tuohon vakavaan tautiin.

Sykähdyttävän kauniista lasten lauluesityksestä huokuu kuitenkin elämän voima. Elsa katsoo lasten säihkyviä silmiä, ja miettii elämäänsä. Juuri kun hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, hän oli tullut jätetyksi. Sairaus ja yksinäisyys ovat täydellinen vastinpari sille toivolle ja riemulle, joka lasten esityksestä huokuu.

Päivän jälkeen Elsa seisoo omassa asunnossaan ja katselee yötaivaan tähtiä.

Sairastuneet lapset, oma terveydentila, kadonnut rakkaus ja tuleva joulu luovat Elsan mieleen sellaisen ristiaallokon, joka puskee kyyneleet silmiin. Hän sytyttää kynttilän työpöydälleen ja antaa ajatuksensa virrata.

Mielessä näkyy lapsikuoro, joka laulaa sydämensä kyllyydestä, täynnä viatonta joulun odotusta. Taustalla joulun tunnelmaa uhkuva koulun juhlasali, edessään avoin tulevaisuus.

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset. Kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa. Kertokaatte joulun satua

Mielessä näkyy myös tarkkaan suunniteltu yhteinen elämä. Paljon sydämen tunteita, herkkiä ja korkeita säveliä. Rakkaus, johon liittyi niin paljon, ja joka yhtäkkiä otetaan häneltä pois. Surua, jopa tuskaa.

Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet

Mieleen hiipii myös vakava sairaus, joka on vienyt mukanaan jo liiaksi elämän voimaa. Sama sairaus, joka nyt tuntuu Elsan kehossa. Myös se piirtyy runoon.

Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä sumentaapi

Hämmästyttävällä tavalla myös tämä suosittu joululaulu siirtää ajatukset lapsen viattomuuteen ja elämän katoavaisuuteen. Vaikka tarina saattaa olla synkkä, se on kuitenkin aito. Se on kuin nuoren opettajan päiväkirjavedos, armoton todistus hänen elämästään ja kokemusmaailmastaan. Siinä katsotaan realismia suoraan peilistä, mutta samalla jätetään kaikille väkevä kehotus: iloitse, laula, kerro satuja, leiki.

Elä elämääsi, anna silmien loistaa.

Katso ylös, siellä on tähtiä. Ota niistä mallia.

Rydbergin Tonttu

Kartano seisoo keskellä kuutamoyötä. Talvi näyttää kauneutensa: puut notkuvat lumesta ja tummalla taivaalla leimuaa revontulet. Maisema taitaa olla niin kaunis, että sitä kannattaisi olla katselemassa. Silti kartanon väki nukkuu sikeää unta.

Yksi on kuitenkin valveilla.

Hän ei saa unta.

Viktor Rydbergin runoelma Tonttu on kaunis kuvaus yöllisistä tapahtumista erään kartanon pihalla. Se kuvaa kotitontun liikkeitä hänen valvoessaan ja tarkastaessaan kartanon paikkoja. Helposti laulettava sävel ja tonttuaihe saattaa luoda lauluun kepeän tunnelman, mutta tarkemman perehtymisen kautta se osoittautuu syvälliseksi pohdinnaksi.

11 säkeistöä täynnä elämän perimmäisiä kysymyksiä.

Laulun punaisena lankana on tontun ongelma, johon hän ei löydä vastausta.

Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja haastaa: "Ei tätä ymmärtää en voi, ei, tää pulma on vasta"

Rydberg onnistuu luomaan runoon hyvin filosofisen ja maalauksellisen asetelman. Tonttu ei saa unta, kun päätä vaivaa ainainen ongelma. Kuva on pysäyttävä: tonttu seisoo lumihangessa, katselee kuuta ja ikihonkia, pyörittelee päätään ja pohdiskelee. Viimein hän heittää mokomat ajatukset sivuun ja lähtee työhönsä.

Heittää tapaansa järkevään taas jo pois nämä vaivat pään, lähtee toimeen ja työhön lähtee puuhiinsa yöhön.

Ongelma ei jätä häntä kuitenkaan rauhaan. Tonttu saapuu sisälle kartanoon ja näkee perheen lapset nukkumassa. Niitä katsellessaan pulma tulee taas mieleen, ja nyt lukijakin saa sen tietää.

Ihmisen katoavaisuus.

Tonttu on nähnyt monien sukupolvien ajan lasten nukkuvan kartanon vuoteissa samalla tavalla. Vuosien kuluessa he ovat kasvaneet pojiksi ja isiksi, vanhentuneet ja viimein kadonneet. Aina on seurannut uusi sukupolvi, mutta minne vanhat ovat menneet?

Polvet polvien tietämiin nousi, vanheni, läks' — mihin niin? Ongelma, josta halaa selkoa, noin taas palaa!

Tonttu menee vuoteelleen ladon parvelle. Kuu loistaa seinien raoista, metsä on vaitonainen talven puristuksissa. Uni alkaa painaa tontun silmiä. Puoliksi unissaan hän kuulee, kuinka koski humuaa jossakin kaukana.

Sitä kuunnellessaan tonttu kuulee ajan virtaa. Mitä on aika? Minne se johtaa? Suuri ongelma, joka ei jätä tonttua rauhaan.

Eikä taida jättää meitäkään. Viktor Rydbergin luoma tonttu edustaa niitä kysymyksiä, joita ihmiset pohtivat vielä silloinkin, kun kartanon elämä on jo painunut historian unohduksiin. Tätäkin joululaulua lauletaan Suomessa jouluisin paljon, ja luulen, että jotkut laulajat kysyvät yhä mielessään tontun kanssa samoja kysymyksiä.

Onnentoivotus

Hyvä lukija, olemme nyt päättämässä tätä hyvin kummallista vuotta. Uskon, että kun joulun aika tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua kaiken poikkeuksellisuuden keskellä, sinulla on mahdollisuus kuulla ajan virtaa. Näiden joululaulujen tarinat ovat liittyneet katoavaisuuteen, ja voimme elää sitä todeksi näin vuoden loppuessa. Vanhat asiat ovat jäämässä taakse, uusi aika on alkamassa. Se, millainen ensi vuosi tulee olemaan, on vielä arvoitus. Nämä joululaulujen tarinat antavat meille rohkeuden toivoa. Vaikka tarinat liittyvät vaikeisiin aiheisiin, historia osoittaa sen, että viimein rohkeus ja oikeudenmukaisuus voittivat.

Ihmeellisiä tarinoita, ihmeellinen elämä, joka kaikesta huolimatta on ihmisen suurin seikkailu.

Haluan toivottaa kaikille rauhallista joulua ja onnea uuteen vuoteen.

Lähteet

Pajamo, Reijo. (1982). Taas kaikki kauniit muistot. WSOY.

Hanna Vesalan artikkeli (2014): "Tuikkikaa, oi joulun tähtöset..." Tiedätkö, mistä tuttu joululaulu oikeasti kertoo? https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000850310.html

Eeva-Kaarina Kolsin artikkeli (2018): Tiedätkö, mistä rakastettu Varpunen jouluaamuna -laulu kertoo? Zacharias Topeliuksen kirjoittaman runon taustalla koskettava tarina. https://www.is.fi/viihde/art-2000005942407.html