Eräänä päivänä koin riittämättömyyttä opettajan työssäni, ja tulin ajatelleeksi tarinaa vanhasta puusta.

Tarina vei ajatukseni kauas. Ymmärsin, että täällä he olivat olleet jo kauan ennen minua. Isovanhempani ja heidän vanhemmat. Ajatus oli armollinen, ja käsitin, että olen vain pieni aivastus maailmanhistorian pauhussa. 

Ikivanha hedelmäpuu ja poika olivat ystäviä. Poika kiipeili sen oksilla, leikki sen lehdillä ja söi sen hedelmiä. Puulla ja pojalla oli hauskaa yhdessä, ja he tapasivat toisensa joka päivä.

Jonkin aikaa kului, ja poika saapui taas puun luokse. Enää hän ei halunnutkaan leikkiä, vaan hänellä oli puulle pyyntö. "En voi enää leikkiä. Minä tarvitsen rahaa."

Puu tuli surulliseksi, mutta hän halusi auttaa poikaa. "Voit kerätä hedelmäni, ja myydä ne torilla. Ehkä siten saat ansaittua hieman rahaa." Poika keräsi ahnaasti hedelmät, ja häipyi näkyvistä.

Kului pitkä aika, ja viimein puun luokse käveli nuorukainen. Puu tunnisti sen samaksi pikkupojaksi, jonka kanssa oli aikanaan leikkinyt ja nauranut. Nuorukaisella oli puulle uusi pyyntö. 

Nyt minä tarvitsen asunnon. Voitko auttaa minua?

Puu vastasi: "Valitettavasti en omista taloa. Voit kuitenkin katkaista oksani, ja rakentaa niistä itsellesi asunnon."

Nuorukainen sahasi oksat innoissaan ja katosi pian taas mutkan taakse.

Vuodet vierivät. Eräänä päivänä sama nuorukainen palasi vanhan puun luokse, nyt jo aikuisena miehenä. "Haluan nähdä maailmaa, ja seilata merien taa. Minä tarvitsen veneen."

Uskollinen vanha puu vastasi: "En voi auttaa sinua muuten kuin kehottamalla sinua katkaisemaan runkoni. Siitä saat tehtyä veneen."

Mies sahasi rungon katki, raahasi sitä perässään ja pian hedelmäpuun tyvi törrötti taas yksinään vanhalla paikallaan.

Vuosien kuluttua ikivanhan puun luokse laahusti vanha, raihnainen mies. Puu tunnisti hänet samaksi pikkupojaksi, jonka kanssa oli ystävystynyt vuosikymmeniä sitten. Vanhus ei puhunut mitään, vaan vapisevin jaloin kyykistyi istumaan ja nojasi selkänsä tyveen.

Siitä hän löysi viimeisen lepopaikkansa.

Tarina vei ajatukseni kauas.

Ymmärsin, että täällä he olivat olleet, jo kauan ennen minua. Miljardit ihmiset, jotka kaivoivat, yrittivät, ajattelivat ja pohtivat. Kasvattivat lapsia, onnistuivat ja epäonnistuivat. Kokivat itsensä kovin tärkeiksi, kunnes pian heitä ei enää ollut. Meille he jättivät keskeneräiset työnsä. Samat ongelmat, joita yhä ihmiskunta pohtii.

Tämän havaitsin tarttuessani taas joululahjaksi saamaani Senecaan. Tutkielma Elämän lyhyydestä piirsi eteeni juuri niitä asioita, joiden ääressä koin vajaamittaisuutta noviisiopettajan. Huomasin, että samoja asioita on pohdittu jo kauan ennen minua, miljardien viisaiden ihmisten toimesta. Silti maailma jäi keskeneräiseksi.

Eikä meistä kukaan heitä syytä. Että onnettomat esi-isät, kun eivät tätäkään ongelmaa ratkaisseet. Itseämme me syytämme, ja unohdamme, että me olemme sitä samaa päättymätöntä sukupolvien ketjua. Pieni aivastus vuosituhanten keskellä, pölyhiukkanen maailmankaikkeudessa.

Ajattomuuden ymmärtäminen luo armollisuutta. Miettiessäni ikivanhaa puuta ja liu'uttaessani kättä sen paksulla kaarnalla, ajattelin tätä kaikkea ja myöskin sinua.

Rakas ystävä, et ole täydellinen. Silti riität.

Menneet ja tulevat sukupolvet opettavat meille sen, että keskeneräiseksi tämä homma kuitenkin jää. Ja juuri se on tässä se armollinen väite. Kyllä lääketiede on kehittynyt, lentokoneet ovat turvallisempia ja kommunikaatio mullistunut. Kahvia pystyy keittämään pannullisen minuutissa, elinajanodote kasvaa ja hammassairaudet ovat harvinaisempia.

Mutta ihmismieltä emme tunne. Miksi tuo lapsi on levoton? Miksi tuo opettaja paloi loppuun? Miksi tuo perhe voi pahoin? Miksi tuo oppilas ei opi? Näiden kysymysten ääressä minä nöyrryin. Ja niin nöyrtyi Senecakin. Vastausta en löydä, sen etsiminen jatkuu. Silloinkin, kun minä en enää ole täällä.

Tämä oivallus toi happea keuhkoihin.

Se ei tarkoita sitä, että luovuttaisin. Sen sijaan yritän vielä sinnikkäämmin. Mutta kun olen tekemisissä ikiaikaisten kysymysten ja ikivanhan ihmissielun kanssa, en ehdi kaikkeen. Loppupelissä olen yksi säe maailmanhistorian pauhussa, en koko sinfonia. Ja minun tehtäväni on vain huolehtia, että se säe soi kauniisti.