Muistan, kuinka lapsena luin valtavasti. Lainasin kirjastosta kasan kirjoja, ja viihdytin niillä itseäni. Jossain vaiheessa luettava loppui. Ennen seuraavaa kirjastokäyntiä oli pakko keksiä jotakin tekemistä. Omia tarinoita, leikkejä, lehtiä.

Sitten meille kävi jotain. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Muistatko, kun lapsena käytiin illalla kirjastossa ja lainattiin kauhea kasa kirjoja ja sarjiksia?

Minä muistan. Uhosin kotimatkalla isoveljille, että luen nämä kaikki.

Ja tiedättekö mitä. Minä luin.

Luin kaiken. Kaikki Viisikot, SOS-sarjan, Harry Potterit ja Jules Vernet. Niiden rinnalla Asterixit, Tintit ja Tex Willerit.

Illalla isä tuli sanomaan, että pitää ruveta nukkumaan. "Saanko vielä 5 minuuttia?"

Ja kyse ei ollut ruutuajasta. Kyse oli, voitteko kuvitella, Pekka Puupää-kirjasta.

Jossain vaiheessa luettava loppui. Ennen seuraavaa kirjastokäyntiä oli pakko keksiä jotakin tekemistä.

Minä rupesin itse kirjoittamaan ja piirtämään. Keksimään omia hahmoja, lehtiä ja leikkejä. Kirjoitin ensimmäisen kirjan 8-vuotiaana. Se kertoi sählystä ja pokaaleista. Sivuja oli 24 ja isä tulosti kaiken työpaikallaan vihkomuotoon.

Tuo kirja on edelleen olemassa. Olen piirtänyt ja värittänyt siihen kansikuvankin.

Perustin oman sanomalehden. Askartelimme sitä makuuhuoneen lattialla ja keksimme päästämme uutisia. Mielipidepalsta oli paras. Pikkuveljeni kirjoitti sinne, että aurinko on liian kirkas ja haluaa sen himmeämmäksi.

Sitten meille kävi jotain. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Loputon somefeedi rupesi tarjoamaan vaivattomia palkintoja. Kun video loppui, tuli toinen. Katso myös tämä, saatat olla kiinnostunut tästä. Ja minä, lammas muiden joukossa, katsoin.

Enää ei ollut tylsiä hetkiä, sillä viihde ei loppunut.

Jokin kuitenkin loppui. Käynnit kirjastossa ja tylsyys. Samalla katosi modernin ihmisen keskittymiskyky.

Tutkimukset todistavat, että nykyajan yliopisto-opiskelija pystyy keskittymään yhteen tehtävään noin 65 sekuntia. Kun kuulen tämän, ensin pöyristyn ja sitten nauran. Mokomat nykyajan opiskelijat!

Kun illalla yritän kirjoittaa väitöskirjaa ja lukea tutkimusta, tuo 65 sekuntia tuntuu karsean pitkältä.

Ymmärrän, että minä olen osa tätä kaikkea. Minä olen tuo yliopisto-opiskelija, keskittymiskyvyltäni surkeampi kuin kultakala, internetin ja somen kiihdyttämä multitaskaaja, jonka aivot etsivät jatkuvaa mielihyvää ja palkintoja liian koukuttavasta ja loputtomasta feedistä.

Mitä tapahtui Markukselle, joka oli lukutoukka ja taivaanrannan maalari? Jonka kahden kilometrin koulumatkassa kesti kaksi tuntia - ja ei, hitauden syynä ei ollut älypuhelin. Kuljin matkat täysin omissa maailmoissani ja mielikuvitus tuotti tarinaa jokaisesta kivenlohkareesta, männynkävystä ja oudosta äänestä.

Missä on Markus, joka luki Aku Ankkoja aamupalalla, Tolkienia vessassa ja Blytonia iltasaduksi?

Missä on Markus, joka pyöräili lähikirjastoon lukemaan Mustanaamioita ja keksi jokaiselle pehmolelulle oman sielunelämän?

Missä olet, Markus, luovin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut?

Reaktio on sama, kun vanhempi katsoo älypuhelinta vauvan sijaan.

Kaipaan valtavasti takaisin maailmaan, mikä oli analoginen ja tylsä. Paikkaan, missä lukeminen saattoi loppua, ideat kuihtua kasaan ja kaveri sanoa ulko-ovella: ei, en voi tänään tulla leikkimään.

Juuri nuo hetket olivat ratkaisevia luovuuden kannalta. Ei ole kaukaa haettu, että noina hetkinä varmistettiin monta uutta innovaatiota, yritystä ja keksintöä. Pelkään oikeasti, että nykyajan loputon viihdetarjonta tappaa tarpeen keksiä viihdykettä. Kun ilman ponnisteluja saadaan mieli täyteen dopamiinia, ei uusia ideoita enää synny.

Ilmiö voi olla paljon pahempikin. 1970-luvulla tehtiin niin sanottu Still face-koe, jossa vauva hämmentyy, passivoituu ja lopulta stressaantuu, kun ei saa vanhemman kasvoilta vastakaikua.

Nykyään tiedetään, että reaktio on sama, kun vanhempi katsoo älypuhelinta vauvan sijaan.

Tämän kaiken vuoksi julistan tässä ja nyt tylsyyden ihanuutta. Haluan kokea sen, minkä koin joskus sata vuotta sitten. Tunteen, jonka vuoksi piti kysyä äidiltä: mitä oikein tekisin? Miten ihana, tarpeellinen ja välttämätön tylsä arki, joka pakotti katsomaan silmiin, painamaan ovikelloa, tarttumaan kirjaan, leikkimään, laulamaan ja luovimaan!

Isoisäni kertoi, kuinka heidän lapsuudenkodissaan oli vain muutama kirja. Kun ne oli luettu, sisarukset lukivat vuorollaan seinäkalenteria.

Seinäkalenteria!

Anteeksi mitä? Ajatus on niin röyhkeä ja epäsovinnainen ajatellen nykylasten ja koululaisten viihdeähkyä, että sitä ei meinaa uskaltaa edes sanoa ääneen.

Jos nykyään korviimme tihkuisi tieto, että jossakin perheessä vanhemmat antavat lapsilleen iltaviihdykkeeksi vain seinäkalenterin käteen, viranomaisten jonkinlainen huolikynnys voisi ylittyä ja kasvatusmetodit kyseenalaistettaisi voimakkaasti.

Ehkä tämä ajatusleikki todistaa meille sen, kuinka vieraantuneita olemme aidosta elämästä ja luovuudesta. Ja kuinka syvällä koko yhteiskuntana olemme tässä sirkusviihteessä, joka tuodaan välttämättömänä yhä pienemmille ja yhä tärkeämpiin paikkoihin: kouluihin, päiväkoteihin, aamupalalle, iltapalalle, automatkoille ja jopa kirjastoihin.

Juuri siksi vaadin tänään tylsyyden palautusta. Lapsilta, teineiltä ja aikuisilta älypuhelin pois ja tilalle vaikkapa vuoden 1985 Martta Wendelinin seinäkalenteri.