Arkistojen kätköstä: Kuljin opiskelija-asunnostani yliopistolle linja-autolla. Pysäkillä emme jutelleet muiden ihmisten kanssa. Tein kuten muutkin: vedin pipon syvälle korviin, välttelin katsekontaktia ja linja-autossa yritin aina tyhjälle penkkiriville.

Sitten tuntematon hymyili minulle yllättäen, ja teki päivästäni ikimuistoisen.

Päästäkseni opiskelija-asunnostani yliopistolle minun oli pakko kulkea linja-autolla. Linja-autopysäkki oli keskellä rivitaloaluetta, lähellä merenrantaa. Pysäkillä seisoi aamuisin paljon ihmisiä, jotka eivät halunneet puhua toisilleen.

Ymmärsin aikaisten aamujen sietämättömän painon, mutta itse maalaiskylässä kasvaneena olisin joskus kaivannut juttukaveria. Tiesin, että näiden ihmisten kanssa ei viljanpuinnista tai kanojen nukkumaanmenoajoista edes kannattaisi keskustella, mutta jostakin edes. Vaikkapa klassisesti säästä – tai edes aamun sanomalehdestä.

Hyvin pian huomasin, että täälläpäin ei aamuisin puhuttu kuitenkaan mistään. Kun tarkkailin linja-autopysäkillä seisovia ihmisiä, ymmärsin, että jo pelkästään katsekontaktia kannatti välttää. Viikkojen kuluessa aloin muotoutua heidän kanssaan samaan muottiin: vedin pipon syvälle päähän, kävelin pysäkille maata katsellen ja sen jälkeen seisoin mahdollisimman syvällä omissa ajatuksissani. Linja-autossa valitsin aina tyhjän penkkirivin.

Eräs syksyinen aamu kuitenkin pysäytti minut. Linja-autossa oli tavanomainen, erittäin unelias ilmapiiri. Sitä voisi pitää jo jonkinlaisena maailmanennätyksenä, että neljäkymmentä ihmistä pystyy istumaan pienessä tilassa valtavan hiljaisuuden vallitessa, mutta kun kyse on suomalaisista, ilmiö on arkinen. Istuin reunapaikalla ja tuijotin tyhjällä katseellani jonnekin ihmisten päiden taakse. Kilahdus palautti minut todellisuuteen.

Vierestäni nousi tyttö seisomaan. Hän oli jäämässä seuraavalla pysäkillä pois ja nousin käytävälle antaakseni hänelle tilaa. Tyttö käveli ohitseni, katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili. Kaikki tapahtui todella nopeasti. Muutaman sekunnin kuluttua hän käveli jo linja-autosta ulos ja häipyi syksyiselle kävelykadulle. Minä jäin istumaan hiirenhiljaiseen linja-autoon ja hengitin syvään.

Koko päivä tuntui menevän kuin siivillä. Luento oli mielenkiintoinen, ruoka oli hyvää ja kotiin vievä linja-auto oli ajassaan. Kun illalla pesin hampaita kylpyhuoneessa, minulla oli mielessäni kuluneesta päivästä vain yksi asia: kaunis hymy linja-autossa.

Eikö hymyn kuuluisi olla meille arkipäivää?

Painautuessani nukkumaan olin vaipunut ajatuksiini. Tuntui valtavan hyvältä miettiä aamuista tapahtumaa linja-autossa, mutta samalla se tuntui jotenkin todella absurdilta. Eikö hymyn kuuluisi olla meille arkipäivää? Eikö ihmisten iloisuuden ja ystävällisyyden kuuluisi olla rutiininomainen luonteenpiirre – ei viikon kohokohta, jokin ihme tai harvinaisuus, jota maistellaan kuin kallista herkkua?

Kun mietin sängyssäni normaalia päivääni, minua alkoi jopa huvittaa. Joka päivä otin yhteyttä toisiin ihmisiin, vaikka he asuivat satojen kilometrien päässä minusta. Joka päivä tallensin hienoja maisemia huipputehokkaalla kännykkäkamerallani. Joka päivä luin reaaliajassa uutisia kaikkialta maailmasta. Joka päivä putsasin hampaani sähkökäyttöisellä koneella. Joka päivä lämmitin ruokani keraamisella liedellä ja keitin pannullisen kahvia minuutissa. Joka päivä selailin tabletilta verkkokauppojen vaatemainoksia, joka päivä tallensin juoksulenkkini syketiedot pilveen.

Aikamoisia ihmeitä – joihin en kiinnittänyt juurikaan huomiota eivätkä ne jääneet mieleeni. Ihmiselle jää muistiin yleensä suuret ja harvinaiset asiat. Yhden hymyn minä muistin linja-autosta, mutta vaikka kuinka pinnistelin, en pystynyt muistamaan, mitä marjoja laitoin smoothie-koneeseeni iltapalalla.

Viihde-elektroniikka ja teknologia olivat tuoneet suuret ihmeet jokaisen ihmisen taskuun ja keittiön pöydälle. Ne olivat syrjäyttäneet inhimilliset välttämättömyydet, kuten esimerkiksi hymyn. Joka päivä kävelin valtavassa keksintöjen ja mikrobittien valtavirrassa, mutten kiinnittänyt niihin huomiota. Yksi hymy tuntemattomalta ihmiseltä aamulla kuitenkin sai varauksettoman huomioni, sillä se oli niin yllättävää.

Seuraavan kerran kun matkustan linja-autolla, aion hymyillä tuntemattomille. Pitäkööt hulluna, mutta tämä maailma tarvitsee lisää hymyjä.