Kävin kesän aikana juoksemassa saman metsälenkin neljä kertaa ja ymmärsin, että joskus me kaikki kuolemme.

Metsäpolkuni varrella kasvaneet kasvit ja ympärilläni humissut koko biodiversiteetti todistivat, miten auttamattoman lyhyt on elämä. Ja voi, kuinka se lisäsikin elämäniloa. Nyt kerron teille, miksi.

Tai no, emme välttämättä omasta mielestämme pian, mutta jossakin vaiheessa varmasti. Metsäpolkuni varrella kasvaneet kasvit ja ympärilläni humissut koko biodiversiteetti todistivat, miten auttamattoman lyhyt on elämä. Ja voi, kuinka se lisäsikin elämäniloa. Nyt kerron teille, miksi.

Ensimmäisellä lenkillä en osannut kiinnittää mihinkään huomiota. Kesä oli alussa ja loma käynnissä. Pää tuntui tahmaiselta ja oli upeaa ajatella, että syksyyn oli aikaa iankaikkisuus.

Toisella lenkillä, parin viikon päästä, tajusin sen ensimmäistä kertaa. Kaikki oli muuttunut. Viime kerran vaaleanvihreät, mitättömät ruohonkorret olivat kasvaneet polvieni tasolle. Alkukesän alastomien kivien ja kantojen reunoilla kukkivat hiirenvirnat, maitohorsmat ja heinätähtimöt. Metsäautotietä ei meinannut enää erottaa. Aluskasvillisuus viilsi paljaita nilkkojani, paarmojen ja ampiaisten pilvi pörräsi pääni ympärillä ja vasemmalta puoleltani lähti koppelo ilmaan ryteikkö raivoisasti räiskyen.

Juoksin eteenpäin ja mietin tätä kaikkea. Elämää - ja miten nopeasti se muuttuu. Kaksi viikkoa olivat muuttaneet lenkkimetsäni ulkonäön ja tunnelman kokonaan, ja pystyin aivan kuin kuulemaan, kuinka ympäröivän flooran elämä kohisi eteenpäin.

Tein päässäni nopean laskutoimituksen ja ymmärsin, että kasvit olivat nyt rippikouluiässä. Vahvaa, kaunista ja itsevarmuutta huokuvaa nuoruutta kaikkialla ympärilläni. Nurmitädykkeet kumarsivat, heinätähtimöt nauroivat ja peltolemmikit häikäisivät. Värejä, valoa ja huumaavaa tuoksua. Kääntyessäni kotiin vievälle tielle toivotin niille hyviä nuoruuden juhlia. Olkaahan sitten ihmisiksi.

Kolmannella kerralla tiesin jo, mitä odottaa. Askeleideni tömähtelyä ja hikistä vartaloani tervehti syvä aikuisuus, heinäkuinen tummanvihreä luonto. Kimalaisparvi oli täyteen mittaan kasvaneiden kukkien kimpussa ja päästivät ilmoille tasaisen, täyteläisen surinan. Villi alkukesän kuhina oli vaihtunut läkähdyttävän hellepäivän autereeseen. Kukat, kasvit ja niittyheinät olivat ottaneet itselleen tilansa, aivan kuin sanoakseen, että minun paikkani elämässä on juuri tässä.

Seisahduin paikoilleni ja myönnän - olin paljain päin.

Neljäs kerta oli jäähyväiset. Se oli lenkki, jolloin lenkkareideni alla kahisi haavanlehdet. Metsäautotietä reunusti samat kukat ja kasvit, mutta nyt niitä ei oikeastaan enää ollut. Juuri äsken olin todistanut niiden lähes röyhkeää elämänvoimaa, ja nyt ne kuolivat pokkana silmieni edessä, ruskeina ja ryppyisinä. Metsässä oli täysin hiljaista, ja tiesin heti, että kaikki oli mennyttä. Hetkessä oli jotain pyhää. Seisahduin paikoilleni ja myönnän - olin paljain päin.

Taivaalta vihmoi vettä. Kyykistyin alas ja koskettaessani mustaa mutaa ymmärsin, että tässä se kesä oli ollut - ja samalla koko elämä. Se mahtui näiden kahdentoista viikon väliin. Siihen hetkeen, kun nurmitädyke puski ensimmäisen versonsa maan pinnalle, kasvoi hurmaavaksi kukaksi ja joidenkin viikkojen jälkeen kuoli elämältä kaiken saaneena.

Se oli armoton todistus pohjolan kesän lyhyydestä, mutta samalla väkevä vertauskuva minun elämästäni. Jos elän ikuisen kesän harhassa, pian kellastuneet lehdet ja yöpakkaset todistavat minun olleen väärässä. Jos elän kuolemattomuuden harhassa, viimeistään 80-vuotispäiväni todistavat minun olleen väärässä.

Metsälenkkini varressa olevan luonnon kiertokulku oli opettanut minulle paljon. Taloudellinen riippumattomuus, 20 vuoden sijoitussuunnitelma, exit-strategia - kaikki alkoi kuulostaa humpuukilta. Niiden sijaan äitini ja isoäitini olivat olleet enemmän oikeassa. He olivat sanoneet: Markus, päivä vain ja hetki kerrallansa.

Vaikka kuolema ja elämän lyhyys tuntuvat meistä modernin yhteiskunnan kasvateista vieraalta ja ikävältä, se ympäröi meidät tälläkin hetkellä alkaneet syksyn muodossa. Minulle se on tänä vuonna ankeuden ja harmauden sijaan viesti elämästä: kaikki tapahtuu nyt, huomista ei ole, lähdetään seikkailemaan!

Maitohorsmat opettivat minulle, että elämä on liian lyhyt elettäväksi menneisyydessä tai tulevaisuudessa, joten eiköhän eletä nyt.

Luetaan kirjoja ja lauletaan lauluja.

Kutsutaan vieraita.

Avataan ovia, katsotaan nurkan taakse.

Soitetaan se puhelu, joka on jo pitkään vaivannut mieltä.

Pyydetään anteeksi ja annetaan anteeksi.

Tartutaan käteen, ja kysytään: mennäänkö?

Toivotan kaikille elämäniloista syksyä!