Olen vakuuttunut, että Korppu Leijonamieli on yksi maailmankirjallisuuden parhaimmista hahmoista. Hän makaa sairaana ja köyhänä pienessä keittiössä ja kuulee, kun aikuiset puhuvat hänen kuolemastaan. Korppu kysyy isoveljeltään Joonatanilta, tietääkö hän edessä olevasta kuolemasta. Ja Joonatan vastaa: "Kyllä minä tiedän, ja luulen, että sinulla tulee olemaan ihanaa."

Vuonna 1973 lapsiperheet ottivat vastaan ilolla uuden kirjan rakastetulta äitihahmolta, Astrid Lindgreniltä. Kesäisten kukkaniittyjen, tyrskyävien saaristojen ja viattomien keppostelujen sanoittaja toi kirjahyllyihin ja joululahjapaketteihin uuden pitkähkön satukirjan, jonka nimi uhkui voimaa ja jännitystä.

Veljeni, Leijonamieli kuitenkin yllätti lukijansa. Tällä kerralla teemana ei ollut Peppi Pitkätossun tai Vaahteramäen Eemelin kaltaisia lapsuuteen ja kasvamiseen liittyviä aiheita, vaan jotain paljon vakavampaa. Veljeni, Leijonamieli kertoi sairaudesta, kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Teos, jossa toinen päähenkilöistä heti alussa kuolee tulipalossa ja toinen hieman myöhemmin kovaan yskänkohtaukseen, ei varsinaisesti kuulosta lastenkirjojen avaukselta. Kun lopussa samat henkilöt syöksyvät kalliolta alas sylikkäin ja kuolevat jo toisen kerran, meitä kuolemaan ja ajattelemaan tottumattomia länsimaalaisia alkaa totta kai kauhistuttamaan.

Ja myrskynhän se nostatti jo 70-luvulla, voidaan kai puhua silloisesta somekohusta. Sen ajan saivartelijat ja ankeuttajat syyttivät Astridia lehtien palstoilla sielunvaellusopin levittämisestä sekä liian avoimesta suhtautumisesta kuolemaan. Astrid Lindgren, joka oli muun muassa yhdellä lehtikirjoituksellaan syössyt sosiaalidemokraatit vallasta, vastasi näille toimittajille lyhyesti: "Minä yritin vain lohduttaa sairaita lapsia."

Olen itse lukenut Veljeni, Leijonamielen nyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran luin sen alakouluiässä, ja muistijälki on vahva. Ehkä juuri sen vuoksi jokin aika sitten etsin kirjaston hyllystä saman kirjan, ja hämmästyin lukukokemuksesta. Kun aikuisena lukee niin kutsuttuja lastenkirjoja toiseen kertaan, huomaa yhä uudelleen ja uudelleen niiden monitasoisuuden ja lukuisat kerrokset. Ne ovat self helppiä ja itsensä kehittämistä parhaimmillaan, ja pyyhkivät mennessään monilla trendaavilla valmennusoppailla lattiaa. Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli opetti ainakin minulle elämästä todella paljon.

Suurin opetus liittyi siihen, mille minä annan arvoa. Tavoittelen usein täällä sitä, mikä näyttää arvostettavalta. Haluan isot lihakset, haluan juosta Cooperissa kolmetonnia, haluan hienon auton, haluan uuden talon ja haluan paljon rahaa.

Korppu Leijonamieli ei halunnut. Hän halusi ainoastaan tulla terveeksi, tai oikeastaan, hän halusi päästä Nangiliaan viettämään kesää isoveljensä kanssa. Joskus katsoessani pyörätuolilla kulkevaa lasta tai sokeaa naapuriani, olen miettinyt oman elämäni arvojärjestystä.

Minun elämäni yksi merkityksellisimmistä ihmissuhteista kesti yhden lukuvuoden ajan. Olin tuolloin armeijasta kotiutunut nuorukainen, ja olin saapunut Yhdysvalloissa vietetyn kesän jälkeen takaisin Suomeen. Työllistyin suurehkoon alakouluun koulunkäynninohjaajaksi, ja sain erikoisen tehtävän. Muutaman kerran viikossa vietin iltapäivän downin syndroomaa sairastavan Topiaksen kanssa. Meidän elämämme lähtökohdat eivät olisi voineet olla erilaisemmat. Minä haaveilin tulevaisuudesta, joka täyttyi nykyajan standardeista: korkeakoulututkinto, osakesäästötili, auto ja oma asunto. Niiden rinnalla muutto pääkaupunkiin, uusia kokemuksia ja uusia kulttuureja. Topiaksella oli käytössään erilaiset kortit.

Muistan, että hän rakasti uimista. Joskus katsoimme tabletilta hänen uintivideoitaan, ja silloin pojan silmiin syttyi erityinen valo. Hän ei pystynyt kommunikoimaan sanoilla, mutta jokainen solu hänen kehossaan kertoi siitä, että hän paloi onnellisuudesta. Mietin, milloin olin itse käynyt viimeksi kaupungin uimahallissa. En aikapäiviin, koska se ei täyttänyt itselleni luomia standardeja.

Joudun häpeäkseni myöntämään, että hämmästyin näiden kuukausien aikana sitä, kuinka täysi ihminen luokkahuoneen lattialla leikki. Joskus Topias itki, useimmiten nauroi. Hän halasi, halusi syliin. Raivostui, paiskoi leluja ja silitti päätäni. Hän eli ja hengitti ilmaa täysillä, koki, tunsi ja toivoi. Oli kokonainen ihminen, ja siitä huolimatta kulki polulla, joka tulisi olemaan kovin erilainen itseeni verrattuna.

Suomessa on valtavasti ihmisiä, jotka elävät parantumattoman sairauden kanssa. Downin syndroomaa sairastaa 3500 henkilöä, kehitysvammaa kantaa mukanaan arviolta 50 000 ihmistä. Vuonna 2022 erityisen tuen päätöksellä koulua käyviä lapsia oli yli 55 000, eli Mikkelin kaupungin asukasluvun verran oppilaita. Tilastollisesti näitä ihmisiä asuu ja elää jokaisen meidän lähipiirissä tai naapurissa. Emme vain näe heitä, koska meidät on opetettu arvostamaan jotain ihan muuta.

Me arvostamme kauneutta, komeutta, vahvuutta ja suuruutta. Olemme nykyään jopa valmiita maksamaan ulkonäkömme muokkaamisesta, jotta kelpaamme tälle maailmalle. Me kuuntelemme podcasteja, joissa miljonäärit kertovat onnellisuuden tavoittelusta. Me ihailemme maailmanennätyksiä saavuttaneita ihmisiä, ryhdymme harrastamaan trialthonia. Ja kun viimein saapuu olympialaiset, pysähdymme koko maailman voimin niitä seuraamaan. Huippuunsa viritetyt kehot ja kropat kisailevat siitä, kuka heittää pisimmälle, hyppää korkeimmalle ja juoksee nopeiten. Vaikka haluaisimme väittää muuta, tälle me annamme arvoa. Me emme huomaa lasta, joka sokeudestaan huolimatta iloitsee kevätauringosta, mutta me palvomme korkeushyppääjää, joka kerta toisensa jälkeen ylittää riman, jonne ihmisen ei edes pitäisi pystyä ylettymään.

Ajatellessani näitä sanoja en olekaan enää varma, haluanko olla tässä massassa mukana. Sokea naapurini, joka kuntoilee päivisin kävelemällä kerrostalon rappukäytävän alhaalta ylös, muistaa aina tervehtiä minua aamulla. Joskus hän lisää tuttavallisen kysymyksen, jolloin pystyn näkemään välkkeen hänen silmissään: "Missäs kerroksessa nyt ollaan?" Uskokaa tai älkää, se tuottaa minun henkilökohtaiseen elämääni enemmän merkityksellisyyttä kuin keihäs, joka lensi yli 90 metriä Pariisissa. Voisiko sen kultamitalin antaa naapurilleni?

Joonatan, minä näen valon!

Tähän merkityksellisyyteen tähtää Veljeni, Leijonamieli. Järisyttävä loppukohtaus, jossa Korppu ja Joonatan paiskautuvat kalliolta alas pimeyden savutessa ympärillä, ei ole kuoleman klarifiointia tai ihannointia. Se on Korpun huuto meille nykyajan ihmisille: "Joonatan, minä näen valon!" Tiedän, että hän näki valon, mutta näemmekö me sitä enää?