Tutkimusten mukaan luonnossa oleminen vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin kokonaisvaltaisesti. Verenpaine alenee, fyysiset oireet vähenevät, stressi lievittyy ja mieliala kohenee. Samanlaisia tuloksia ei ole tehty yhteiskuntamme uusimmista ja suurimmista muutoksista: internetistä ja virtuaalitodellisuudesta. Syitä tähän on varmasti useita, mutta väitän, että pysyvyydellä on jokin rooli. Ihminen hamuaa ympärilleen merkkejä siitä, että kaiken kaaoksen keskellä on turvallisia asioita, jotka olivat täällä jo kauan ennen meitä. Maisema joka ei muutu tai metsä joka toimii vuodesta toiseen samalla tavalla, luovat rauhaa rauhattomaan mieleen.

Eihän tuossa ole mitään uutta, noin olen toiminut 80-luvulta lähtien.

Joskus muutostarve todistaa tämän jo itsessään. Kun suomalaisessa koulujärjestelmässä kauhistuttiin PISA-tulosten romahdusta, koulua kohtaan esitettiin historiallisen suuria muutosvaatimuksia. Oppimisympäristöt, käsitys oppimisesta, luokkahuoneet ja arviointimenetelmät saivat kyytiä. Keskustelin silloin eläkeikää lähestyvän luokanopettajan kanssa monialaisista oppimiskokonaisuuksista (ns. ilmiö-opetus) ja kysyin hänen ajatuksiaan aiheesta. "Eihän tuossa ole mitään uutta, noin olen toiminut 80-luvulta lähtien", oli opettajan vastaus. 

Muutosta vaadittiin, mutta päädyttiin johonkin vanhaan ja pysyvään. Muuttuneella brändillä, tietenkin.

Näin on hyvä.

Pysyäkseen kasassa ja löytääkseen elämällemme syy-seuraus-suhteita, mielemme näyttää haikailevan meitä vanhempiin, pysyviin asioihin. Jos näin ei olisi, voi olla, että koko ajan kiihtyvä muutos ja vaatimusten kierre olisi liian tuhoisaa. Muutoksen vastustaminen on ihmisen luonnollinen reaktio, jota ilman emme olisi enää hengissä. Ehkä demonisoitu "muutosvastarinta" onkin ihmiselle tuhansien vuosien aikana kehittynyt välttämätön ominaisuus. Ehkä tunkkaiselle haiseva salainen haikailu, "ennen kaikki oli paremmin", onkin meidän superkykymme selvitä tässä monimutkaisessa maailmassa ja hetkeksi pysäyttää valonnopeudella etenevä kehitys, joka uhkaa tallata hitaan ajattelun alleen.

Hetki metsässä tai riihessä laittaa meidät kasvokkain jonkin muuttumattoman ja pysyvän kanssa. Silloin voimme ohikiitävän hetken ajan ymmärtää, että me olemme vain pieni lenkki sukupolvien loppumattomassa ketjussa. Aivastus ulkoavaruudessa, pölyhiukkanen vellovassa valtameressä.

Ja hyvä niin.

Lopuksi myönnän, että olen 29-vuotias vanhus ja kaipaan vain ympärilleni merkkejä siitä, että täällä oltiin jo kauan ennen minua. Kaiken muutoksen ja kaaoksen keskellä toivon kuulevani useammin: "Markus, sinun ei tarvitse muuttua, vaan näin on hyvä".