Tarinat saattavat yhdessä hetkessä opettaa ihmiselle elämästä jotain sellaista, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Yksi tarina saattaa jäädä mieleen pitkiksi ajoiksi, muokata ajattelua, herättää kysymyksiä. Kunnes jonain päivänä ymmärtää. Tarina saattaa olla avain lukossa olevaan oveen, luku laskutoimituksen loppuun, yhtälön ratkaisu.

Tällainen tarina on Tove Janssonin Kertomus näkymättömästä lapsesta.

Lapsena luulin, että se oli vain satu.

Halusin lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen. Ihmettelin kuvia ja mietin sanoja. Kyseessä oli Tove Janssonin Kertomus näkymättömästä lapsesta.

Myöhemmin ajattelin, että se oli vain joku lasten juttu. Aikuiset eivät Muumeja lue. He lukevat paksuja kirjoja, selfhelp-oppaita ja elämäkertoja.

Kunnes tuli kesäloma yliopistosta ja rankkasade. Kirjastossa tartuin siihen taas. Enkä päässyt siitä enää yli. Kertomus seurasi ajatuksissani lähikauppaan, saunaan, juoksulenkille. Siitä oli pakko kertoa ja kysyä ihmisiltä: muistatteko te sen? Lapsen, joka muuttui näkymättömäksi tätinsä kohtelun vuoksi? Kyllä he muistivat. Mutta ymmärsivätkö he?

Kun seuraavan kerran astuin luokkahuoneeseen opettajan roolissa, halusin aluksi kieltää sen itseltäni. Markus, se on vain satu. Muumijuttu. Ei se ole totta. Mutta sitten aloin nähdä heitä. Näkymättömiä lapsia.

He olivat niitä, jotka olivat kokeneet Ninnin kohtalon. Eläneet ympäristössä, jossa ainoa mahdollisuus selvitä joten kuten oli muuttua näkymättömäksi. Fysiikkaa ja biologiaa lukeneena äkkiä ajattelee, että se on mahdotonta.

Väärin. Se on täysin mahdollista. Elävä lapsi, joka muuttuu näkymättömäksi. Liian yleinen katoamistemppu meidän aikanamme.

Näkymättömät lapset ovat oppineet siihen. He ovat tottuneet, että heidän ajatuksillaan ja läsnäolollaan on hirmuisia vaikutuksia. Jos he avaavat suun, heitä käsketään olemaan hiljaa. Jos he haluavat tulla mukaan leikkimään, heille nauretaan. Koulussa heitä lyödään ja kotona heille kiroillaan. Heidät huomataan ainoastaan silloin, kun puhutaan koulukiusatuista. Ei mikään mairitteleva termi, joten on parempi olla jotain vielä vähemmän. On parasta olla näkymätön.

Siellä heitä nyt kuitenkin oli, joitakin yksilöitä. Ymmärrätte varmaan: näkymätöntä on mahdotonta nähdä. Jonkin ajan kuluttua havaitsin kuitenkin heidät. Elämä oli ajautunut siihen pisteeseen, että he olivat hiljaa ja yksin. He osasivat tulla ja poistua niin näkymättömästi, että oli vaikeaa päivän jälkeen tietää, olivatko he olleet paikalla. Tuntui karmealta ajatella, että ehkä he nyt jossakin piilomajassaan onnittelivat itseään.

Onneksi olkoon, näkymätön lapsi. Onnistuit tänään hyvin. Et häirinnyt luokkatovereidesi leikkejä aiheettomilla kysymyksillä (esimerkiksi sellaisella, että voisinko tulla mukaan). Et viitannut oppitunnilla kertaakaan (viime kerralla koko luokka rupesi nauramaan). Kuljit koulumatkan sellaista reittiä, jossa kukaan ei nähnyt sinua (viimeksi kun näkivät, sait lumipesut). Kyllähän elämä näinkin näyttää sujuvan. Kunhan on vain näkymätön.

Mutta rakas lapsi. Elämä on liian pitkä aika olla näkymätön. Sinun pitää tulla nähdyksi. Sinä olet arvokas ja kaunis. Ajatuksillasi on merkitystä. Ehkä juuri minä tarvitsen niitä.

Vielä ei ole liian myöhäistä.

Rakas aikuinen. Lue tänään Tove Janssonin Kertomus näkymättömästä lapsesta. Katso sitten ympärillesi. Voi olla, että saat silmät, joilla näkee näkymättömiä. Vielä ei ole liian myöhäistä. Heitä on ympärilläsi, ehkä jopa tosi lähellä, ja heillä on kokonainen ihmiselämä edessä. Kohtaa heitä, ja kerro heille, että sinä näet. Voi olla, että kasvot tulevat silloin näkyviin.

Niin tuli Ninnilläkin.