Muistan kuin eilisen ne kesäpäivät, kun Aku Ankassa alkoi Don Rosan jatkosarja. Kansi erottui heti. Poikkeuksellisen yksityiskohtainen ja komea piirros, jonka päälle oli isketty huomiota herättävä puhekupla: Don Rosan jatkosarja alkaa! Niinä päivinä taistelut sisarusten kanssa ensimmäisestä lukuvuorosta olivat kiivaampia kuin koskaan. Seuraavat viikot kuluivatkin uuden osan odottamisessa ja meneillään olevan tarinan ahmimisessa, aina uudelleen ja uudelleen.

Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi myös hetki, kun serkkuni näytti minulle ensimmäistä kertaa Roope Ankan elämä ja teot -kirjan. Hän taisi kuvailla sitä jotenkin näin: "Tässä kirjassa Roope golfaa esi-isiensä kanssa pilvien päällä." Totta kai tuollainen lupaus piti tarkistaa itse. En voinut kuitenkaan aavistaa, miten syvälle tuo kirja juurtuisi lapsuuteeni ja myöhempään elämääni.

Menneenä kesänä, yhden väitöskirjatyön puuduttaman päivän jälkeen, kirjastosta tarttui matkaani taas Elämä ja Teot. Imu oli välitön. Hämmästyin, kuinka kokonaisvaltaisen mestarillinen tuo teos edelleen on. Tällä kertaa ymmärsin myös jotakin olennaista: Don Rosan tarinankerronnan taito ei ole pelkästään hyvää, vaan se on poikkeuksellista. Olen ollut koko elämäni tekemisissä vaikuttajan kanssa, jonka nimi kuuluisi tarinankertojien maailmanhistorian kirkkaimmalle listalle, mutta joka on sivuutettu niistä lähes aina.

Olen ollut tarinoiden ystävä läpi elämäni – sekä lukijana että kirjoittajana. Tiedän, että Steve Jobs hallitsi tarinan kaaren, että Homeroksen kädenjälki on kirjallisuuden peruskallio, että J.R.R. Tolkien loi kokonaisia maailmoja. Nostan itsekin usein esiin Barack Obaman tai Winston Churchillin. Heidän nimensä vilahtelevat useissa puhetaidon oppaissa, podcasteissa ja self help -kirjoissa. Tänä kesänä ymmärsin, että listalta puuttuu yksi nimi, jota ei mainita missään, mutta joka kuuluisi sinne ehdottomasti. Anteeksi vain, Juhana Torkki, mutta yksikään tarinankerronnan luento tai kirja ei ole täydellinen ilman yhtä herraa: amerikkalaista Keno Don Rosaa. Hän on tarinaniskijä ja vaikuttaja vailla vertaa. Lahjakkuus, jonka taidot hipovat neroutta.

Olemme siis eläneet keskellä kollektiivista erhettä. Olemme maksaneet kursseista ja kirjoista, kuunnelleet ohjeita ja esimerkkejä, mutta meille ei ole koskaan kerrottu Don Rosasta. Ja kuitenkin juuri hänen bibliografiansa on tarinankerronnan parhaita oppikirjoja. Tämä teksti on vaatimaton yritykseni paikata tuota kulttuurista sokeaa pistettä. Varoitan jo etukäteen: vajavaiseksi jää. Silti jokaisen, joka haluaa oppia kertomaan tarinoita ja vaikuttamaan ihmisiin, kannattaa jatkaa lukemista.

Don Rosan omia sanoja lainaten: Tieto on valtaa ja täältä pesee – enemmän kuin osasitte kaivata!

Tarinankerronnan kolmisäikeinen lanka

Kuten todettua, olen ollut tarinoiden ystävä pienestä pitäen. Hyvät tarinat imaisivat minut mukaansa jo varhain ja jättivät jäljen, joka teki arjesta seikkailun. Sama jatkui myöhemmin elämässä: illanistujaisissa tai luokkahuoneessa tarinat olivat se väline, joka vangitsi huomion ja jätti kuulijoihin muistijäljen.

Jossain vaiheessa halusin itse ymmärtää sen, miksi jotkut ihmiset ovat erityisen taitavia kertojia. Mikä teki lapsuuskaverini isästä niin oivan tarinankertojan? Miksi ihmiset viihtyivät juuri hänen seurassaan? Miksi koko maailma tuntee Barack Obaman elämäntarinan? Ja ennen kaikkea: miksi ihmiset maksavat nettikirppiksillä satoja euroja Elämä ja teot -kirjasta, vaikka se on vain Aku Ankka -sarjakuva?

Vastaukset ovat tietenkin osin mysteeri, mutta yhden havainnon olen tehnyt: parhaat tarinankertojat kykenevät kolmeen asiaa. He opettavat, he naurattavat ja he koskettavat. Tätä voisi kutsua tarinankerronnan kolmisäikeiseksi langaksi.

Ajatus ei ole kokonaan omani, tietenkään. Jane Goodall on käyttänyt tarinoita vuosikymmeniä opettaakseen ihmisten suhtautumista eläimiin ja luontoon. Hän ei ole paasannut faktoilla, vaan opettanut meitä tarinoilla, jotka osuvat sydämeen. "Jos haluaa muuttaa asenteita, täytyy tavoittaa sydän. Sydämeen pääsee kertomalla tarinoita, ei väittelemällä ihmisten älyllä," Goodall kiteyttää Time-lehden haastattelussa.

Toinen säie on huumori. Tutkimukset ja käytännön esimerkit osoittavat, että humoristiset tarinat, joissa on yllätyksellisyyttä tai inhimillistä lämpöä, luovat yhteyttä ja jäävät mieleen. Tarinankerronnan opettaja Matthew Dicks on sanonut sen suoraan: "Haluatko olla hauska? Haluatko saada ihmiset nauramaan? Kerro heille tarina."

Kolmas säie on koskettaminen. Se on ehkä vaikein, mutta juuri siksi kaunein. Kuulin kerran eräältä kustannustoimittajalta, että heillä on "kyyneltakuu": jos käsikirjoitus saa kustannustoimittajan silmäkulmat kostumaan, se on merkki hyväksymisestä. Psykologian transportation theory selittää ilmiön: kun tarina tempaa mukaansa ja synnyttää tunteita, ihminen irtautuu hetkeksi todellisuudesta. Sellaiset tarinat muistetaan.

Tarinankerronnan kolmisäikeinen lanka siis pitää paikkansa. Mutta huipulle pääsevät vain harvat: ne poikkeukselliset nerot, jotka osaavat tehdä nämä kaikki samanaikaisesti.

Yksi heistä on Don Rosa.

Tuokaa kirjallisuuden Nobel: Roope Ankan elämä ja teot

Roope Ankan elämä ja teot on merkillinen kirja. Yhtäältä se on Disneyn sarjakuvaa, eli viihdyttävää, tuttua ja turvallista. Toisaalta se on jotakin aivan muuta: itsenäinen, syvällinen ja millimetrintarkasti rakennettu eepos, jonka jokainen ruutu on aseteltu täydelliseen harmoniaan. Se on jännittävä ja hauska, mutta samalla se tekee jotakin uskomatonta: kokoaa Roopen pirstaleisesta historiasta loogisen, kronologisen ja uskottavan elämäkerran. Näin Roope Ankka kohoaa yhdeksi kirjallisuushistorian vaikuttavimmista hahmoista.

Roopen hahmon loi alun perin Carl Barks, mies, joka ei tässä vaiheessa esittelyjä kaipaa. Hänen käsissään hahmon tausta pysyi kuitenkin hajanaisena. Välillä Barks heitti tarinoihin hupaisia yksityiskohtia Roopen nuoruudesta ajattelematta, kuinka ne sopisivat kokonaisuuteen, lähinnä viihdyttääkseen lukijoita ja ankanpoikia. Kun hahmoa piirsivät ja kirjoittivat lukuisat taiteilijat, tarina pirstoutui entisestään. Näistä Barksin viljelemistä viittauksista voidaan ottaa esimerkinomaisesti esille vaikkapa synnyinseutu Skotlanti (Vanhan Linnan salaisuus), Hiidenkirnu-setä (Uponneet jokilaivat), cowboy-hommat (Ovela Roope-Setä), Australian kultarynnäkkö (Kuun kultaa), Klondiken kultaryntäys ja Kultu Kimallus (Takaisin Klondikeen). Nämä (ja lukemattomat muut) historialliset heitot tapahtuivat ilman ajatusta jatkumosta tai intertekstuaalisuudesta, mutta ne jäivät vaivaamaan erästä amerikkalaista rakennusinsinööriä. Niinpä Don Rosa teki mahdottomalta tuntuvan työn: hän kokosi näistä jokaisen sirpaleen ja antoi Roope Ankan elämälle selkeän kronologian vuosilta 1867–1947. Tuloksena syntyi kahdentoista pääluvun ja useiden lisäkappaleiden kokonaisuus Roope Ankan elämä ja teot (The Life and Times of Scrooge McDuck), joka muodostaa sarjakuvahistorian kenties tarkimmin dokumentoidun elämäntaipaleen. Antropomorfisen ankan elämästä tuli niin uskottava ja yksityiskohtainen, että sitä voi hyvällä syyllä kutsua sarjakuvamaailman omistautuneimmaksi elämäkerraksi.

Tämä jättiläismäinen työ on Elämän ja tekojen ydin. Teos kuljettaa lukijaa halki Euroopan ja Amerikan myllerrysten, pilke silmäkulmassa. Samalla koko ankkasuku syvenee: Roope ei ole enää pelkkä piinkova liikemies, vaan hahmo, jolla on tunteita, traumoja ja unelmia sekä vankka sukutausta. Silinterihatun alla sykkii sydän - olkoonkin ankan, mutta silti hyvin inhimillinen.

Kun tarkastelee Elämää ja tekoja tarinankerronnan kolmisäikeisen langan kautta, sen nerokkuus kirkastuu entisestään.

Ensimmäinen säie, opettaminen, näkyy ennen kaikkea historiallisessa tarkkuudessa. Rosa ei sijoittanut Roopea abstrakteihin seikkailuihin, vaan ankkuroi tämän elämän todelliseen historiaan. Klondiken kultaryntäys kuvataan niin kiehtovasti, että sarjakuva voisi toimia johdantona aiheeseen koululuokassa. Samalla tavalla 1800-luvun lopun karjareitit, Mississippin höyrylaivat, villin lännen karjapaimenen arki ja jopa Yhdysvaltain 1800–1900-luvun siirtolaisaaltoihin liittyvät seikat tulevat tutuiksi. Rosa kaivoi esiin karttoja, valokuvia ja aikalaistietoja varmistaakseen, että Roopen askeleet kulkivat historian todellisilla poluilla. Lukija oppii huomaamattaan valtavasti, kuin olisi suorittanut historian kurssin, mutta huomannut sen vasta jälkeenpäin.

Toinen säie, naurattaminen, on Rosan käsissä yhtä runsas kuin hänen viivan jälki. Elämä ja teot pursuaa pieniä visuaalisia vitsejä ja irrallisia minitarinoita, jotka elävät pääjuonen rinnalla. Taskuvaras, joka onnistuu nyysimään Roopen laukun niin, että Roope raahaa perässään pelkkää kahvaa useiden ruutujen ajan, on vain yksi esimerkki. Jokainen ruutu on täynnä elämää: taustahahmot törmäilevät, eläimet tekevät omia kommelluksiaan, kyltit ja sanomalehdet tarjoavat piilokaskuja. Tämän lisäksi Rosa kirjoittaa hahmoille dialogia, joka on aidosti terävää ja hauskaa. Repliikeissä yhdistyy sanaleikki, itseironia ja tilanteiden absurdius. Sarjakuva naurattaa sekä lapsilukijaa että aikuislukijaa, kumpaakin omalla tasollaan.

Kolmas säie, koskettaminen, tekee teoksesta poikkeuksellisen. Rosan käsissä Roope ei ole enää karikatyyri piinkovasta liikemiehestä, vaan täysiverinen hahmo, jolla on menneisyys, juuret ja tunteet. Kun Roope käy äitinsä haudalla tai menettää isänsä, sarjakuvasta tulee yhtäkkiä haikean kaunis kuvaus elämän katoavaisuudesta. Luku toisensa jälkeen lukija joutuu katsomaan Roopea uudesta kulmasta: ei vain ahneena rahansaalistajana, vaan yksinäisenä miehenä, jonka sydän on kovettunut pettymyksistä ja menetyksistä. Ja kuitenkin juuri perhesiteet – siskot, vanhemmat, esi-isien muisto – muistuttavat häntä siitä, mikä elämässä todella on arvokasta. Nämä hetket koskettavat syvästi, ja moni lukija on tunnustanut pyyhkineensä silmäkulmiaan. Usko pois, kyseessä on tosiaan Aku Ankka -sarjakuva!

Näiden kolmen säikeen yhdistelmä tekee Elämästä ja teoista paljon enemmän kuin pelkkää sarjakuvaa. Se on historiaa, komediaa ja tragediaa, kudottuna yhteen niin mestarillisesti, että lopputulos on kirjallisuutta parhaimmillaan, vaikka sen sankari onkin rahasäiliönsä päällä istuva ankka jostakin kevyestä "akkarista".

Niinpä, olen nyt tosissani: Will Eisner-palkinto ei riitä, tuokaa tänne kirjallisuuden Nobel!

Kaikki huipentuu, kun Roope saa kirjeen kotoa

Don Rosa jatkoi Elämä ja teot -urakan jälkeen työtään Roope Ankan parissa ja säilytti uskollisuutensa Carl Barksille. Kirje kotoa ei kuulu suoraan Elämä ja teot -elämäkertasarjaan, mutta toimii mestarillisesti sen jatkona. Se on henkinen epilogi, joka sulkee tyylikkäästi Roopen historiaa koskevat avoimet kysymykset. Tarina ilmestyi vuonna 2004, ja siinä Roope palaa vanhaan sukulinnaansa Skotlantiin. Siellä hän kohtaa uudelleen sisarensa Matildan, jolle hän oli katkera ja jonka kanssa välit olivat katkenneet jo vuosikymmeniä aiemmin. Tarinan ytimessä on Ferguksen, Roopen isän, jälkeensä jättämä kirje, jossa tämä paljastaa, miksi hän ei koskaan kertonut pojalleen linnaan kätketystä temppeliritarien aarteesta: hän halusi Roopen ansaitsevan omaisuutensa itse, omalla työllään. Tämä yksinkertainen, mutta järisyttävä yksityiskohta tekee Kirjeestä kotoa yhden Rosan tuotannon koskettavimmista tarinoista.

Tarinankerronnan kolmisäikeinen lanka on jälleen vahvasti läsnä. Opettaminen tapahtuu historiallisten yksityiskohtien kautta: tarina nivoo yhteen temppeliritarien legendoja, Skotlannin historiaa ja McDuckin suvun menneisyyttä tavalla, joka antaa lukijalle kulttuurisia ja historiallisia oivalluksia. Naurattaminen näkyy Rosan käsittämättömässä kyvyssä ujuttaa vakavan seikkailun lomaan lukuisia pieniä visuaalisia vitsejä ja oheistarinoita, esimerkiksi hahmojen reaktioissa ja piilotetuissa yksityiskohdissa, joita tarkkasilmäinen lukija voi bongailla yhä uudestaan. Mutta ennen kaikkea Kirje kotoa on koskettava: Roope saa viimein sovinnon perheensä kanssa ja isänsä kirjeen myötä myös kauan kaivatun hyväksynnän. Lukija, joka oli aiemmin tottunut näkemään Roopen vain kovana ja kylmänä liikemiehenä, joutuu tämän tarinan äärellä pysähtymään ja tunnustamaan hahmon inhimillisyyden. Roope puhelee tarinan lopussa siskolleen Matildalle kyynelsilmin, ja tuo puhe on vaikuttavuuden taidonnäyte; kuin suoraan retoriikan oppikirjoista. Siitä voisi tehdä vaikkapa kokonaan oman kirjoituksen ja retorisen analyysin (taidanpa muuten tehdä).

Kirje kotoa on Don Rosan uran kruununjalokivi ja koko sarjakuvahistorian suuri voimannäyte. Se todistaa, että ankkasarjakuvan puitteissa voi kertoa tarinan, joka on yhtä aikaa viihdyttävä, opetuksellinen ja sydäntä riipivän inhimillinen. Siinä missä Elämä ja teot rakensi Roopelle perustan maailmanhistorian vaikuttavimpana sarjakuvahahmona, Kirje kotoa antaa tälle perustalle sielun. Pelkästään jo se, että Aku rikkoo tarinassa Graalin maljan ja ankanpojat kurkkaavat viimeisessä ruudussa Liiton arkkiin, riittäisi viemään tarinan sarjakuvamaailman huipulle. Ai miten niin? Sanotaan vaikkapa siten, että tietäjät tietää!

Sensuurin vasara löi itseään päähän

Vaikka suuruutta ei mitata sensuurin mitalla, on monet aikansa mestarit joutuneet sen hampaisiin. Jälkipolvet eivät ole kestäneet taiteen syvyyksiä, eikä Don Rosa ole siitä poikkeus.

Walt Disney Companyn päätös sensuroida Roope Ankan elämä ja teot on yksi viime vuosien hämmentävimmistä kulttuuriteoista. Päätös ei ollut yksimielinen, eikä se jäänyt vaille kritiikkiä. Monet pitivät sitä kirjallisuushistoriaan kajoamisena ja suoranaisena väärentämisenä. Ilta-Sanomien toimittaja Tuomas Manninen kiteytti kolumnissaan olennaisen: "Mennyttä ei voi muuttaa, paitsi väärentämällä. Ajattelua voi. Lisäämällä tietoa ja ymmärrystä." Tämä lause osuu ytimeen. Vanhojen teosten muuttaminen nykyajan arvojen mukaisiksi on laiskan ajattelun tulosta, yritys peukaloida historiaa niin, että se näyttäisi juuri sellaiselta kuin nykyihminen haluaa. Mutta historia ei ole sitä varten, että se silitetään sileäksi ja sovitetaan nykyhetken muotteihin. Historia on peili: joskus kaunis, joskus ruma, mutta aina ajankuva menneestä.

Don Rosa itse kieltäytyi jyrkästi siitä, että hänen elämäntyötään julkaistaisiin muokattuna. Hänen mukaansa saaga menettää merkityksensä, jos siitä poistetaan osia: "Selvästikin kaikki Roope Ankan elämä ja teot -sarjan osat on nyt kielletty, koska niitä ei voi julkaista ilman viimeistä osaansa. Mitähän muita Ankka-tarinoita tullaan kieltämään? Ehkä vain minun tarinani? Ehkä ei?" Rosan sanat paljastavat epävarmuuden ja turhautumisen, mutta samalla ne toimivat varoituksena: kun sensuurin portti avataan, sen sulkeminen on vaikeaa.

Ironista kyllä, sensuuri löi lopulta itseään päähän. Kun kirja vedettiin pois markkinoilta, siitä tuli haluttu keräilyharvinaisuus. Nettikirppiksillä ruskeakantisten eeposten hinnat nousivat nopeasti 100–300 euroon, ja on vain ajan kysymys, milloin hyväkuntoisista painoksista maksetaan moninkertaisia summia. Sensuuri ei siis onnistunut tekemään tarinoista näkymättömiä. Päinvastoin, se nosti ne entistä suuremmiksi aarteiksi.

Pohjimmiltaan kyse on vastuusta. Jos alamme muuttaa menneitä teoksia, viestimme samalla, että nykyhetken ihmisillä on oikeus kirjoittaa historia uusiksi. Se on vaarallinen ja itsekäs ajatus. Kulttuuriperintö ei ole meidän muokattavissamme: se on ikkuna, jonka olemme saaneet aiemmilta sukupolvilta ja jonka annamme eteenpäin tuleville. Jos me päätämme, että meidän aikamme totuus on ainoa oikea, silloin rikomme sukupolvien ketjun ja kadotamme historian jatkuvuuden. Ja kuten Rosa itse osoitti, tarinat eivät häviä, vaikka joku yrittäisi ne kieltää. Ne muuttuvat vain entistä arvokkaammiksi.

Lopuksi

Don Rosa on todistus siitä, että suuri tarinankertoja voi nousta mistä tahansa, jopa ankkojen maailmasta. Hän ei tyytynyt siihen, että sarjakuvalla viihdytetään vain lapsia, vaan näki sen mahdollisuutena kertoa tarinoita, joissa on historiallista tarkkuutta, syvää huumoria ja inhimillistä kosketusta. Hänen käsissään Roope Ankka ei ole vain hauska sarjakuvahahmo, vaan kokonaista aikakautta peilaava ikoni: hahmo, joka opettaa, naurattaa ja liikuttaa.

Elämä ja teot on yksi suurimmista saavutuksista sarjakuvan historiassa, tarkasti dokumentoitu elämäkerta, joka tekee oikeutta Carl Barksin luomalle pohjalle ja antaa Roope Ankalle identiteetin, jota voi verrata kirjallisuuden suurimpiin sankareihin. Kirje kotoa puolestaan osoittaa, että Rosa ei ollut vain taitava rakentamaan seikkailuja, vaan myös sulkemaan ne kauniisti. Antamaan hahmoilleen sovinnon ja ihmisyyden, joka koskettaa syvältä.

Kun nykyään puhutaan tarinankerronnasta, nostetaan esiin elokuvien, politiikan ja kirjojen suuria nimiä. Mutta harvoin muistetaan, että myös sarjakuvan sivuilla voi syntyä taidetta, joka ylittää lajinsa rajat. Don Rosa on yksi näistä mestareista. Hän on rakentanut tarinoita, jotka jäävät mieleen ja sydämeen. Ne viihdyttävät ja kertovat meille jotakin ihmisyydestä, perheestä, kunnianhimoista ja rakkaudesta.

Don Rosan perintö on selvä: hän on yksi maailmanhistorian suurimmista tarinankertojista. Ja jos hän olisi kirjoittanut ihmisistä ankkojen sijaan, hänen nimensä loistaisi samassa kirjallisuuden kaanonissa kuin suurimpien klassikoiden. Mutta juuri se, että hän teki tämän kaiken Aku Ankkojen kautta, tekee saavutuksesta vielä suuremman.

Takaisin kirjoituksiin